Sakamoto soitti viimeistä kertaa

Henkilö istuu pianojakkaralla ja soittaa. Ei yhtäjaksoisesti, mutta näin kuitenkin kuluu puolisentoistatuntia. Sen enempää ei tarvita hienoon elokuvaan. Ei se varsinaisesti yllätys ole. Monet parhaimmista musiikkielokuvista ovat hyvinkin pelkistettyjä.

71-vuotiaana maaliskuussa 2023 kuollut japanilaismuusikko Ryuichi Sakamoto löydettiin viime vuosinaan parinkin dokumenttielokuvan aiheeksi. Stephen Nomura Schible ohjasi vielä Sakamoton eläessä loistavan teoksen Ryuichi Sakamoto: Coda (2017), jossa säveltäjä peilasi ajatuksiaan elämästä, maailmasta ja musiikista sairastaessaan jo nielusyöpää. 

Nyt asialla on Sakamoton poika Neo Sora (s. 1991), joka on ohjannut isänsä viimeiseksi jääneestä konsertista dokumenttielokuvan Ryuichi Sakamoto | Opus. Siinä puhuu käytännössä vain musiikki, se mikä Sakamotosta jää eritoten elämään. Elokuva on kuvattu loppuvuodesta 2022.

Vuosi sitten Venetsian elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut Opus oli syyskuisen Helsinki Film Festivalin paras elokuva, jonka näin. Se on myös varmaankin levollisin elokuva, jonka koskaan olen nähnyt tällä aikanaan varsin levottomana esiintyneenä, Rakkautta & anarkiana paremmin tunnetulla festivaalilla yli 30 vuoden aikana.

Opus kuului festivaalilla Feel the Beat! -kokonaisuuteen. Nimeä voisi ehkä miettiä uudelleen, jos/kun musiikkia löytyy laidasta laitaan niin kuin elokuviakin, eikä kaikessa ole kysymys ensisijaisesti biitistä.

Näytös jo sinänsä oli yksi kauneimpia mitä olen koskaan minkään festivaalin puitteissa kokenut. Omistautuneen oloinen ja hiljentynyt yleisö oli perjantain alkuillan voimistuvalta syyssateelta suojassa entisessä elokuvateatterissa, joka on viime vuosina jälleen satunnaisesti kunnostautunut alkuperäisellä sarallaan. 

Rivilläni eräs katsoja purskahti elokuvan aikana kaksikin kertaa avoimeen itkuun. Kun elokuvasävellyksistään eritoten tunnettu Sakamoto soitti Viimeisen keisarin (1987) teemaa, omat aatokseni lähtivät melkoiseen assosiaatioiden ketjuun. Muistui mieleen, että Viimeinen keisari sai ensi-iltansa 10-vuotissyntymäpäiväni 1987 (ehkä siksi muistan sen ensi-illan niin hyvin). Tuona samana kyseisenä päivänä Savoyssa, jossa Opusta esitettiin, oli Sakamoton viime kesän alussa kuolleen suomalaiskollegan Anssi Tikanmäen ja hänen filmiorkesterinsa Greed-konsertti (Greed eli Erich von Stroheimin nyt satavuotias klassikko). Ymmärtääkseni tuo tapahtuma oli ensimmäinen kerta (tai ainakin ensimmäisiä), kun elokuvateatterina vuotta kahta aiemmin lopettaneessa Savoyssa esitettiin taas elokuvaa. Sillä tiellä oltiin nytkin. Savoy ei ole edelleenkään palannut elokuvateatteriksi, mutta elokuvia siellä kyllä sentään taas esitetään.

Sakamotolle ja hänen ihailijoilleen Opus antaa suurenmoisen mahdollisuuden jättää jäähyväiset elokuvan välityksellä. Ei se kuitenkaan niin seesteinen teos ole, etteikö mukana olisi resonanssia. Välillä Sakamoto turhautuu pianonsa ääressä ja tuhahtaa jotain. Välillä kuuluu nuottipaperien kahinaa, mikä suorastaan hyppää korville elokuvan tarkasta äänimaisemasta.

Fiktioista paras tuli Bulgariasta. Siinäpä maa, joka ei ollut näkyvimmässä etulinjassa edes silloin muinoin, kun itäeurooppalaista elokuvaa Suomessa esitettiin oikein urakalla. Elokuvassa Urotcite na Blaga leskeksi jäänyt vanha nainen Blaga joutuu puhelinhuijauksen kohteeksi ja menettää elämänsä aikana kertyneet säästöt. Järkytyksestään selvittyään ja myös vähän sattuman kauppaa hän keksii keinon, millä puolustautua ja saada omansa takaisin. Kyse ei ole kuitenkaan minkäänlaisesta koomisesta "nyt mummo näyttää" -tyylisestä pullistelusta vaan yksinäisestä toiminnasta, jossa on hyvinkin karuja ja vaarallisia piirteitä. Kaikkialla ajankohtaisesta aiheesta en ole aiemmin nähnyt elokuvaa. Urotcite na Blagan voi tavallaan nähdä äärimmäisen mustana satiirina siitä, kuinka kommunismissa elämää sen suurimmilta osin nähnyt nainen oppii kantapään kautta lopulta myös markkinatalouden lait. Naurata elokuva ei silti tippaakaan, pikemminkin kylmää. Blagan on luovuttava kirjaimellisesti kaikista ihanteistaan ja arvoistaan selvitäkseen hengissä. Hyytävämpää Eurooppa-kuvaa saa taas hetken hakea. Ohjaaja Stephan Komandarev (s. 1966) on tehnyt ensimmäiset elokuvansa vuosituhannen vaihteessa ja pääosassa Blagana nähtävä loistava Eli Skorcheva (s. 1954) palaa valkokankaalle 31 vuoden tauon jälkeen. Sinä aikana on eletty uudessa maailmassa.

Kolmanneksi hienoin elämys tuli Saksasta. Matthias Glasnerin kolmetuntinen Sterben on tarkkanäköinen kuvaus erään perheen tilasta silloin, kun kaikki ovat jo kasvaneet aikuisiksi, omilleen ja erilleen. Mustan humoristinen, mutta samalla vilpittömästi henkilöidensä kanssa elävä kokonaisuus kantaa varsin hyvin koko kestonsa, vaikka ehkä hammaslääketieteeseen liittyvät kohtaukset koettelevat hieman uskottavuutta ja ainakin yksi sivuhahmo jää karikatyyriksi. Joka tapauksessa vahva ja hetkessä elävä hajonneen perheyhteyden kuvaus, johon tietynlainen ehdottomuus luo erikoista lämpöä. Yllättävän vakuuttavasti ja ajan kanssa Glasner kuvaa kiusallisia tilanteita, joissa koetellaan ymmärrystä ja tunteita (vanhempi tunnustaa aikuiselle lapselleen, ettei kyennyt rakastamaan tätä, taiteilijan kollega yrittää itsemurhaa viereisessä huoneessa, muodon vuoksi paikalle kutsuttu vieras saa yltyvän yskäkohtauksen konsertissa). Eräänlaisessa pääroolissa on kapellimestari, joka katselee yksin jouluna Fannya ja Alexanderia, ja nimenomaan sitä pitkää versiota, joka toisin kuin muistaakseni elokuvassa mainitaan, on viisi-eikä nelituntinen (kylläkin neliosainen). Hänen siskonsa, baareissa viihtyvä hammaslääkärin apulainen, suhtautuu koko elämään täysin toisin, muttei sen selkiintyneemmin.

Intialaisen Sandhya Surin ohjaama Santosh oli samaan aikaan hillitty ja karu kuvaus pohjoisintialaisten poliisien arjesta. Kuolleelta mieheltään konstaapelin hommat perinyt nimihenkilö joutuu tutkimaan teinitytön tappoa ja miettimään omaa feminististä moraaliaan kinkkisimmässä mahdollisessa "kuulustelutilanteessa". Santoshissa miellytti rauhallisuus, jolla rankkaa todellisuutta tuodaan esiin.

Viime vuonna jäähyväiskiertueellaan Suomessakin konsertoineesta Devosta tehty dokumentti oli oivallinen katsaus epätavallisen bändiin ja sen kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kehityspessimismistä potkua saaneeseen historiaan. Ei se kuitenkaan niin epätavallinen musiikkidokumentti ollut mitä festarin ohjelmateksti antoi ymmärtää. Ohjaaja Scott Smithillä on takanaan monia musadokkareita, Devoa ennen muun muassa Whamista.

Keskinkertaiseksi jäi Julio Torresin esikoisohjaus Problemista, vähän liian itsetietoinen kaupunkilaiskomedia, jota kuitenkin piristi Tilda Swinton verrattomasti läpiviedyssä neurootikon roolissaan. Myös kiinalaisen Jianjie Linin esikoinen Jia ting jian shi oli lopulta pieni pettymys visuaalisesta vaikuttavuudestaan huolimatta. Tarinassa keskiluokkainen perhe adoptoi ainoan poikansa orvon kaverin, ja niinpä kaverusten identiteetit menevät kunnolla sekaisin. Yhden lapsen politiikka väijyy taustalla, mutta tarinan yhteiskunnallinen taso ei nouse siivilleen.

Yleisenä huomiona festivaalista todettakoon etenkin Trailblazers-sarjan pudottaminen ohjelmistosta. Siinähän nähtiin vanhempia elokuvia festivaalin historian varrelta. Tai ei välttämättä - tietääkseni mukana saattoi olla myös takavuosien elokuvia, jotka vain soveltuivat festivaalin luonteeseen, eli niitä ei oltu välttämättä esitetty aikanaan festivaalilla. Jokunen näistä yleensä esitettiin filmiltä, joten Rexin ja Orionin projektorit jäivät nyt hyödyntämättä.  

Tällainen olennainen historiallinen taustapolku nykyelokuvan festarilla loisti nyt poissaolollaan. Johtuneeko sitten festivaalin viimevuotisista talousvaikeuksista? Samoin kiinnitti huomiotta lehdistönäytösten puuttuminen, vielä viime vuonna niitä oli useammasta elokuvasta, nyt vain varsinaisen festivaalipressin yhteydessä The Substancesta. Festivaalin nettisivut olivat entistä pelkistetymmät, lippujen hankkiminen sujui jopa jouhevammin kuin ennen. Festivaalitraileri imitoi aika vahvasti Teemu Nikin tyyliä. Ehkä traileria kannattaisi esittää rajatummin seuraavina vuosina, ei kai nyt sentään jokaisessa näytöksessä?

Helsinki Film Festival järjestettiin 19.-29.9. Näytöksiä oli myös Kino Konepajassa, joka vain viikkoa aiemmin oli avattu Vallilassa.

Jukka Sammalisto